Valkoisia variksia ja helmikanoja

on kirja 110-vuotiaasta Suomalaisesta Naisliitosta ja sen valistuneista naisista. He lähtivät rohkeasti parantamaan naisten asemaa aikana, jolloin nainen oli miehensä holhouksen alainen, hänellä ei ollut kunnallista äänioikeutta eikä pääsyä julkiseen virkaankaan.

Ne kaikki - ja paljon muutakin - naiset ovat saneet sitkeällä yhteistyöllä.
Valkoisia variksia ja helmikanoja onkin kirja naisten välisestä solidaarisuudesta. Sen ansiosta he ovat saaneet eduskunnassa läpi monta naisia koskevaa lakia - tärkeimpänä avioliittolaki vuonna 1929. Sota-aikana eri puolueiden ja järjestöjen naiset yhdistivät voimansa isänmaan hyväksi, sen jälkeen perheiden hyvinvoinnin ja naisten tasa-arvon lisäämiseksi.  Ja edelleen yhteistyötä tarvitaan, nyt maailman paremmaksi muuttumiseen.
Pääosassa Naisliiton 110-vuotisjuhlakirjassa ovat naiset, valkoiset varikset ja helmikanat, jotka 110 vuotta sitten naisaatteen elähdyttäminä perustivat yli sata yhdistystä ympäri maan. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen he ovat kokoontuneet kokouksiin ja seminaareihin, ottaneet kantaa ajankohtaisiin asioihin, vaikuttaneet päättäjiin ja osallistuneet kulttuuritapahtumiin. Ilman kukkahattutätejä ja helmikanoja suomalainen kulttuuri ei olisi yhtä elinvoimainen kuin nyt.

Naisliiton110-vuotisjuhlakirja on 300-sivuinen, pehmeäkantinen kirja, jossa on runsaasti aikalaiskuvia. 11 vuosikymmenen lisäksi kirja kertoo 22 naisen henkilötarinan ja osastojen historian. Kevennystä tuovat anekdootit, joista yksi alla.
Kirja maksaa 35 euroa, ja sitä voi tilata Suomalaisesta Naisliitosta, toimisto(at)suomalainennaisliitto.fi. Kirjaan voi tutustua ja sitä ostaa myös Hämeenlinnan yhdistyksen tapahtumissa ja lainata pääkirjastosta.

Anekdootti:
Helsingissä Sanomatalon vieressä on ollut vuodesta 2014 Suomen ensimmäisen naispuolisen filosofian tohtorin ja ammattitoimittajan, naiskagaali Tekla Hultinin nimikkoaukio. Aukio paljastettiin huhtikuussa 2014, jolloin Tekla Hultinin syntymästä oli 150 vuotta. Nimikkoaukion saaminen Naisliiton ensimmäiselle puheenjohtajalle vaati vuosien työn ja lukuisia anomuksia Helsingin kaupungin suunnittelulautakunnalle. Vuonna 2011 Minna-lehden päätoimittaja valittikin hankkeen jatkuvaa venymistä ja puhisi, että puhuva papukaijakin oli jo saanut nimikkopolun, mutta sitä ei kuulunut naisaktivistille, joka menetti puoleksi vuodeksi virkansa ja palkkansa uskallettuaan kirjoittaa brittilehteen venäläistämistoimista.
Iskulleen päätoimittaja oli saanut pohjaa selattuaan Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisua Kaupungin nimet. Sieltä ilmeni, että Tapaninvainiossa on Papukaija Zagulan polku. Zagula oli lemmikkipapukaija, joka osasi viheltää, laulaa, kiroilla ja komentaa kartanon koiraa.

Suomalainen Naisliitto täytti kaksi vuotta sitten 110 vuotta. Juhlavuotensa kunniaksi liitto julkaisi kirjan, Valkoisia variksia ja helmikanoja*), jonka toimitti Maija Kauppinen.

Kirja on ensimmäinen kattava historiallinen katsaus Naisliiton vaiheisiin sen synnystä aina nykypäivään. Liiton tapahtumat kerrotaan vaikuttajanaisten kautta. Perustajat Lucina Hagman, Maikki Friberg, Tekla Hultin ja Hilja Vilkemaa palauttavat mieliin yli vuosisadan takaisen naisliikkeen lähtökohdat sekä sen radikalismin ja rohkeuden, jolla he kaltaistensa kanssa edistivät naisasiaa. Tasa-arvotaistelun jatkajia ja ylläpitäjiä valotetaan Naisliiton ja sen yhdistysten ykköspuheenjohtajien henkilötarinoissa.

Kirjassa tarkastellaan Naisliittoa ja sen tapahtumia kymmenvuotisjaksoissa. Jokaisen jakson alussa on yleiskatsaus ajan yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Seitsemän alueellista yhdistystä on saanut tapahtumansa ja kuvansa kirjaan, niiden joukossa Naisliiton nuorin, vuonna 1996 perustettu Hämeenlinnan yhdistys. Myös Opetusneuvos Hilja Vilkemaan Stipendisäätiö ja Naisten Ääni, Naisliiton uusin innovaatio, esitellään kirjassa.

Jos naisasia ja Naisliiton historia kiinnostavat, Valkoisia variksia ja helmikanoja tarjoaa tähän hyvän polun. Kirjan hinta on 20 euroa, ja sitä voiostaa/tilata yhdistyksemme sihteeriltä.

*) Kirjan nimen Valkoiset varikset viittaa alansa ensimmäisiin naisiin. Esimerkiksi Tekla Hultin oli ensimmäinen suomenkielinen filosofian tohtori, Miina Sillanpää ensimmäinen naisministeri ja Irja Askola ensimmäinen naispiispa. Helmikanoiksi taas kutsuttiin 1990-luvun lopulla Helsingin kulttuurilaitoksia johtavia naisia. Nimitys sopii hyvin myös naisliittolaisille, joista moni on kulttuurin suurkuluttaja.


Poimintoja eri vuosikymmeniltä:

“Yhden ääni häviää kuulumattomiin, mutta monen äänessä syntyy sotahuuto”, oli Suomen ensimmäisen naiasialehden, Naisten Ääni -lehden perustajien sanoma vuonna 1905, Lehti oli Suomalaisen Naisliiton äänenkannattaja ja eli vuoteen 1949 saakka.

Mannermaistuva Helsinki sai syksyllä 1908 ensimmäisen modernin suihkulähteensä, Havis Amandan ja sen myötä mediakohun. Sen sytytti Helsingin Sanomissa nimimerkki L.H., joka vaati ”julkean naisenkuvan” poistamista. Nimimerkin takana oli tuore kansanedustaja Lucina Hagman, yhteiskoulun uranuurtaja, Naisasialiitto Unionin ja Martta-järjestön perustaja ja juuri valittu Suomalaisen Naisliiton puheenjohtaja. Ei siis kuka tahansa nainen, ja häneen yhtyi moni naisasianainen. Vaatimus nosti toimittajat ja taidemaailman vastarintaan. Pilkkakirjoitusten kohteeksi nousi keskustelun aloittanut Lucina, joka julistettiin siveyden sipuliksi par exellence.

1920-luvulla keskusteltiin naisten titteleistä. Löylyä keskusteluun heitti uutinen, jossa kerrottiin Rooman äänioikeuskongressissa Suomea edustaneen neitojen Annie Furuhjelmin, Mandi Hannulan, Armi Hallsténin ja Paula af Heurlinin. Naisliitossa ihmeteltiin, mikä apokryfinen tietotoimisto uutisia välitti, kun edustajista ei tiedetty muuta kuin että he olivat neitoja.

Vuonna 1929 eduskunta hyväksyi avioliittolain, jota naiset olivat 23 vuotta eduskunnassa ajaneet. Lain astuessa 1930 alussa voimaan nainen vapautui miehensä holhouksesta ja hänestä tuli oikeudellisesti tasavertainen.

1930-luvun jälkipuoliskolla Suomi sai uusia, perhettä ja vähävaraisia tukevia lakeja, joista tärkeimmät olivat äitiysavustus- ja kansaneläkelaki. Äitiysavustuslain taustalla oli huoli vähenevästä syntyvyydestä, johon syynä oli väestön köyhyys. Kansanedustaja Mandi Hannulan mielestä syntyvyyden vähenemisen aiheuttivat kuitenkin itsekkäät nuoret, jotka karttoivat “taloudellisia rasitteita ja siveellistä vastuuta”.

Kirjastoneuvos Helle Kannila osallistui lokakuussa 1941 lottien johtajan Fanni Luukkosen kanssa kansainväliseen naisten kokoukseen Berliinissä. Vastoin odotuksia kokouksessa ei keskusteltu eikä päätetty mistään, sillä suurin osa aikaa meni vastaanottoihin ja kutsuihin. Muun muassa Joseph Goebbels rouvineen kutsui Helle Kannilan teelle kotiinsa ja Fanni Luukkosen kunniaksi järjestettiin päivälliset.

Hilja Vilkemaa oli raittiusihmisiä, mutta arvosti tasa-arvoa. Oiva esimerkki tästä on 1950-luvulta, jolloin hän oli Helsingin kaupunginvaltuustossa ja viinan osto oli ns. kortilla. Kokouksessa miehet sanoivat, ettei nainen tarvitse viinakorttia, mistä Hilja suuttui: ”Tämä ei ole tasa-arvoisuutta”.

Vuonna 1966 ilmestyi Eila Pennasen kirja Mongolit, jossa kerrottiin Suomalaista Naisliittoa ravistelleesta valtataistelusta.

Helsingin osaston päiväkerho kehitti 1970-luvulla uuden työmuodon: naiset alkoivat vieraila niiden jäsenien luona, jotka eivät enää kyenneet osallistumaan tapaamisiin.

Puhe naisten vihkimisestä papiksi alkoi Naisliitossa jo 1910-luvulla. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Lucina Hangman nosti sen naisliikkeen tärkeimmäksi kysymykseksi. 1950-luvulla naispappeus oli pääpuheenaihe Naisliiton luentopäivillä ja 1970-luvulla Naisjärjestöjen Keskusliitto julkaisi kannanoton sen puolesta. Naisten sinnikäs työ palkittiin 1987, jolloin 92 naista vihittiin papiksi.

Vuonna 1997 vietettiin Suomen itsenäisyyden juhlaa Helsingin kauppakorkeakoululla. Puhujaksi oli lupautunut kenraali Adolf Ehnrooth ehdolla, että hänet haetaan kotoa Turun Kakskerrasta ja tuodaan myös takaisin. Näin myös tapahtui. Puhujapalkkioksi kenraalille riitti, kun puheenjohtaja Paula Starck halasi häntä.

Kirjailija, psykiatri Claes Andersson vastasi vuoden 2002 Minna Canth -seminaarissa kysymykseen, mitä Minna tekisi tänään, näin: ”Hän vaatisi tulojen ja varallisuuden tasausta, sillä ökyrikkaita hän ei hyväksynyt.”

“Puhuva papukaijakin on jo saanut nimikkopolun, mutta sitä ei kuulu naisaktivistille, joka menetti puoleksi vuodeksi virkansa ja paikkansa uskallettuaan kirjoittaa brittilehteen venäläistämistoimista”, Minna-lehti kirjoitti pääkirjoitussivullaan vuonna 2011. Puhina auttoi: Tekla Hultin sai kaksi vuotta myöhemmin nimikkoaukion Kansalaistorin, Sanomatalon, Nykytaiteen museon Kiasman ja Postitalon väliselle alueelle.